Espanjalainen kauhu- ja jännityselokuvien parissa kunnostautunut ohjaaja Jaume Balagueró osui neljännellä täyspitkällään suoraan kauhun hermokeskukseen. [rec] on typeränkuuloisesta ja tekotaiteellisesta nimestään huolimatta loistava elokuva ja ennen kaikkea loistava kauhuelokuva!

Balaguerón vakuuttava, mutta hieman sekava ja paikoin ponneton debyytti Los Sin nombre (The Nameless, 1999), välityö Darkness (2002) ja kansainvälisiä ovia kolkutellut, Calista "Ally McBeal" Flockhartin tähdittämä, Frágiles (Fragile, 2005) esittelivät nuorenpolven ohjaajan omalaatuisen tyylin ja sietämättömän jännityksen taitajana, jolla oli myös hienovireisen kuvakerronnan kyky hyppysissään.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Elokuvan toiseksi ohjaajaksi on merkitty nelikymppistä Balagueróa viisi vuotta nuorempi Paco Plaza, jonka aiemmat työt eivät ainakaan minulle sano mitään. Plazakin on silti nuoresta iästään huolimatta kerinnyt ohjaamaan jo kaksi täyspitkää ja muutaman lyhärin. On vaikea sanoa, olisiko kumpikaan ohjaaja päässyt näin hyvään lopputulokseen yksinään, mutta se ainakin vaikuttaa varmalta, että kahden muodollisesti pätevän kauhuohjaajan liitto on ollut kannattava; sen verran jämäkkää on [rec]:in toteutus. Elokuvan julma ja periksi antamaton tyyli sekä loistavat ja todentuntuiset näyttelijät ovat aivan varmasti osa sitä perinteistä eurooppalaista kauhuelokuvalahjakkuutta, jota ei esimerkiksi Yhdysvalloista löydy nimeksikään. Palaan tähän aiheeseen kirjoituksessani myöhemmin.

Lähdin katsomaan elokuvaa vailla minkäänlaisia ennakkokäsityksiä. Hädin tuskin edes tiedostin, että olin nähnyt saman kaverin töitä aiemminkin. En ollut lukenut yhtään arvostelua kyseisestä elokuvasta, joten voisi sanoa, että menin teatteriin täysin puun takaa. Sain elokuvan katsomiselämykseen erikoisen lisämausteen, kun huomasin olevani näytöksen ainoa asiakas. Välihuomautuksena mainittakoon, että olen pienestä pitäen kasvanut kauhuelokuvia katsellen, joten yksin pimeässä teatterissa katsominen ei varsinaisesti vahvistanut kauhukokemusta, mutta olihan se kuitenkin hieman absurdi tilanne, kun Helsingin kokoisessa kaupungissa ei riittänyt kyseiseen näytökseen katsojia yhtä ihmistä enempää.

Sen verran olin netistä katsonut tietoa elokuvasta, että osasin odottaa yhden kameran työskentelyä ja dramaturgialtaan realistisen oloista kerrontaa, joka oli puettu reality-ohjelman muotoon. Elokuva lähtee käyntiin ilman taustoittavia jaksoja tai muutakaan selittelyä, jonka lasken elokuvan ehdottomaksi plussaksi; niin monta kauhuelokuvaa on pilattu sillä, että aluksi asetetaan normit ja rajat selittävällä aloitusjaksolla ja sen jälkeen elokuva ei voi edetä kuin suoria ja raivostuttavan ennalta arvattavia kiskoja pitkin. Toimittaja Ángela Vidal (Manuela Velasco) ja hänen kameramiehensä Marcos (elokuvan ainoata kameraa käyttävä Pablo Rosso) tekevät Nukkuessamme -ohjelman jaksoa barcelonalaiselta paloasemalta. Ohjelmassa kerrotaan ihmisistä, jotka työskentelevät muiden nukkuessa. Työskentelen itse TV-kuvaajana, joten alun sählingit mikkien, kuvarajauksien ja uusintaottojen kanssa tuntuivat jopa kotoisankin tuttavallisilta eivätkä luoneet minun näkökulmastani alkuun mitään erityistä tunnelmaa. TV-työskentelyyn vihkiytymättömille alku näyttäytyy varmasti mielenkiintoisena kulissien takaisena kuriositeettina.

Elokuvan realistisuus tunkee todella voimakkaasti läpi heti ensi sekunneilla. Mikäli tykkää perinteisestä huomaamattomasta Hollywood-tyyppisestä kerronnasta voi elokuva aiheuttaa ärtymystä jo alku metreillä, mutta ainakin allekirjoittanut oli välittömästi kiinnostunut tapahtumien todentuntuisesta, spontaanista ja avoimen improvisoidusta toteutustavasta. Kieltämättä tuli heti mieleen vuosituhannen vaihteessa ehkä hieman turhankin paljon kohua aikaansaanut jenkkipätkä Blair Witch Project. Sanotaan tämä nyt tässä vaiheessa, jotta ei jää epäselväksi: Toteutustavan samankaltaisuudesta huolimatta ainoa Blair Witch Projectia ja [rec]:iä yhdistävä tekijä on niiden luokiteltavuus kauhuelokuvan tyylilajiin. Missään vaiheessa [rec]-elokuvaa katsoessa ei tullut oloa, että idea olisi kopioitu saati, että elokuva olisi velkaa Blair Witch Projectin kaltaiselle kyhäelmälle.

Pian alkutohinoiden jälkeen kuvausryhmä säntää palomiesten kanssa hälytyskeikalle erääseen kerrostaloon, jossa vanhan naisen kerrotaan olevan loukkaantunut. Tapahtumapaikalle saavuttuaan palomiehet ja kuvausryhmä kokevat nopeasti outoja ja kauhistuttavia asioita. Nainen, jota palomiehet tulivat pelastamaan, on täysin raivohullu ja tämä hyökkää ensimmäisen eteen sattuvan palomiehen kimppuun puraisten tätä kaulaan niin, että valtimot repeävät. Palomies tippuu verta roiskuen yläkerroksista kaiteen yli rappukäytävän aulaan ja täysimittainen paniikki on valmis alkamaan.

Tästä lähtien elokuvan tunnelma ajautuu kiihtyvällä vauhdilla sekasorron ja paniikin syöksykierteeseen. Kuvausryhmä yrittää epätoivoisesti taltioida kaoottisissa olosuhteissa kaiken mahdollisen, jotta ihmiset saisivat tietää, mitä talossa tapahtui. Elokuvan katsojille asiat paljastuvat samaan tahtiin kuin kuvausryhmällekin. Se on tämän elokuvan kerronnan ehdoton helmi. Ikivanha ja kliseemäinen kauhukerronnan keinohan on ihmisten perussuojeluvaistoon perustuva pelko tuntemattomasta. Kaikki tuntematon pelottaa tai vähintään jännittää aina. Oli kyse sitten työpaikkahaastattelusta, yksin pimeällä liikkumisesta tai vaikkapa lapsen ensimmäisestä koulupäivästä, ihmisiä pelottaa ja jännittää kaikki asiat tai tapahtumat, joista heillä ei ole riittävästi tietoa ja kokemusta. Lähes jokainen kauhuelokuva perustuu juuri tähän alkukantaiseen pelkoon. Mitä luultavimmin pelko on sisäänrakennettu kaikkiin maapallon eliöihin, sillä onhan se todella keskeinen osa selviytymistä; kun kokee tuntematonta uhkaa, vaistot herkistyvät ja elimistö alkaa käydä ylikierroksilla. Kauhuelokuvilla on koko sen historiansa ajan ollut tarkoituksena yksinomaan tämän pelkotilan aikaansaaminen. [rec]:ssä siinä onnistutaan lähestulkoon täydellisesti; asioita paljastuu pikku hiljaa ja katsoja ajetaan vaistojensa varaan. Yhden kameran toteutus takaa sen, että katsoja on pakotettu seuraamaan tapahtumia vain yhdestä näkökulmasta. Se lisää epätietoisuutta ja pelkoa.

Kerrostalon asukkaille ja kuvausryhmälle alkaa pikku hiljaa paljastua, että talossa riehuu jonkinlainen raivotauti. Taudin alkuperästä ei ole tietoa, mutta varmaa on, että talon karanteeniin suljetut ihmiset ovat äärimmäisessä hädässä kuin nurkkaan ahdettu rotta. Katsoja on samalla lailla loukussa kuin kerrostalon asukkaatkin. Taudin levitessä zombi-elokuvista tuttuun puraisu-raapaisu-tyyliin alkaa kerrostalon ahdas rappukäytävä käydä vielä ahtaammaksi ja viranomaiset talon ulkopuolella pitävät huolen siitä, että sisällä olevat asukkaat myös pysyvät sisällä ilman minkäänlaista tietoa siitä, miksi heitä siellä pidetään. Käsin kosketeltava epätietoisuus ja kamppailu elämästä ja kuolemasta on tässä elokuvassa niin voimakkaasti toteutettu, että se sai monin paikoin todella pahoja väristyksiä ja sydämen tykytyksiä aikaan.

Elokuvan edetessä yhä kasvavalla kiihkeydellä ja epätoivolla, on selvää, ettei siinä kamppailevilla ihmisillä ole mitään toivoa selviytyä talosta ikinä hengissä. Mitä lähemmäs raivotaudin juuria elokuvassa päästään, sen painostavammaksi tunnelma käy kunnes se lopulta päättyy lohduttomasti vailla minkäänlaista toivon kipinää.

Elokuvan toteutustyyli oli pääsääntöisesti todella realistista. Joissain kohdissa ehkä hieman häiritsi se, että kameramies ei tavallisen ihmisen tapaan paennut vaarallisista tilanteista vaan jäi surutta kuvaamaan. Itse en ole kuvaajana ollut ikinä missään vaarallisissa olosuhteissa kuten sota-alueilla, mutta kyllä niiden kuvaajien materiaalia katsoessa, jotka ovat kriisipesäkkeissä olleet, tulee väistämättä mieleen, että heillä täytyy olla tavallista alhaisempi itsesuojeluvaisto ja todella vankka henkinen kantti. Ehkä [rec]-elokuvassa tukeuduttiin juuri siihen perusajatukseen ja ennakkoluuloon, että toimittajat ja kuvaajat ovat korppikotkia haaskan ympärillä ja haluavat kertoa juttunsa keinoilla millä hyvänsä. Joka tapauksessa kuvaajan hieman epäuskottava henkinen kestävyys oli elokuvan ainoa miinus ja sekin todella pieni. Muutoin elokuva muodosti eheän kokonaisuuden, joka piti todella hyvin otteessaan.

Tekninen toteutus oli myös ensiluokkaista. Vaikka elokuva olikin kuvattu yhdellä kameralla, oli se silti tai ehkä juuri sen takia kuvallisesti todella vangitseva. Vielä kun itse kokemuksesta tietää, millaista se on juosta painavan kameran kanssa ja samalla koettaa kuvata käyttökelpoista materiaalia, tunsi todella sen kiihkeän tunnelman luissaan. Monin paikoin oli myös hienoa äänityöskentelyä. Kameran iskeytyessä kaikessa tohinassa vaikka seinään tai, kun kuvaaja kaatui, ääni rätisi ja paukkui ja välillä häiritsevää vinkumista kuuluin niin kauan, että korvia vihloi. Kaikki se sekasortoinen paniikki oli äärimmäisen todentuntuisesti toteutettu pieniä yksityiskohtia myöten. Leikkaus oli suoritettu niin kuin elokuvaa ei olisi leikattu lainkaan vaan, että katsojat katselisivat raakamateriaalia. Suurimmaksi osaksi kamera seurasi kaikkea mitä tapahtui ja leikkauksia tuli ainoastaan niissä kohdissa, joissa kamera oli laitettu pois päältä ja käynnistetty jossain toisessa tilanteessa uudestaan. Se omalta osaltaan tuki hienosti toteutuksen realistisuutta ja sai elokuvan todellakin näyttämään materiaalilta, joka on löydetty koko tapahtuman jälkeen.

Näyttelijät ylsivät myös vakuuttaviin suorituksiin. Jokaisen henkilön hätä oli käsin kosketeltavaa ja elokuvan tyyli antoi vapauden käyttää henkilöiden menneisyyttä taustoittavia haastatteluosuuksia. Niillä saatiin hieman tavanomaista kauhuelokuvaa paremmin katsoja samaistumaan roolihahmoihin. Oli myös ilo huomata, että kameramiestä esittänyt kuvaaja ei missään vaiheessa kuvannut itseään ja lausunut mitään typerää viestiä vanhemmilleen tai vaimolleen vaan pitäytyi koko elokuvan ajan tiukasti TV-kuvaajan roolissa. Velasco teki myös vakuuttavaa työtä toimittajan roolissa. Välillä hänen hahmonsa vahva itsetunton ja vakaa ammattitaito menivät täysin säpäleiksi ja siinä Velasco oli onnistunut loistavasti. Kaiken kaikkiaan näyttelijöistä aisti todellisen pakokauhun ja valtavan pelon.

[rec] on ehdottomasti 2000-luvun vaikuttavimpia kauhuelokuvia, jollaisia Amerikan maalta on aivan turha odottaa. Ja onhan se nyt jo moneen kertaan nähty, etteivät jenkit ole enää vuosikausiin kyenneet tuottamaan yhtään kunnon kauhuelokuvaa. Siinä missä amerikkalaiset suoltavat lapsellisia ja MTV-kermalla kuorrutettuja muka-sokeeraavia leffoja niin eurooppalaiset tuottavat kauhuelokuvia, jotka näyttävät siltä kuin niitä toteuttaisivat ryhmä mielisairaalasta karanneita sekopäitä, joilla vain sattuu olemaan järkähtämätön tyylitaju ja vankka tekninen osaaminen.

Jenkit ovat aina olleet hyviä ryöstämään ja kopioimaan muiden aiheita. Saksalaisilta pöllittiin 1920-30-luvuilla vahva valojen ja varjojen käyttö ja 50-luvulla japanilaisten tieteisaiheet Godzillaa myöten anastettiin jenkkien omiin elokuviin. Kun amerikkalaiset tekevät oman version kauhuelokuvasta, se on lähes poikkeuksetta mitäänsanomattomampi kuin alkuperäinen, mutta kun brittiläinen Hammer-yhtiö ehosti 50-luvulla kaikki amerikkalaisten 30-luvun valjut ja ponnettomat kauhuklassikot, Dracula ja Frankensteinin hirviö etunenässä, oli lopputulos aivan ennennäkemättömän. Huvittavaa on myös, että näissä jenkkien kauhuklassikoissa on molemmissa pääosissa eurooppalaiset näyttelijät, unkarilainen Bela Lugosi ja brittiläinen Boris Karloff. 1960-luvulle tultaessa jenkit räpelsivät vielä naivien sci-fi-kauhuleffojen parissa, kun aikaansa edellä ollut brittiläinen Michael Powell toi kauhukuvastoon psykopaatin tappajan Peeping Tom -elokuvallaan. Kuvaavaa on myös se, että elokuva vaipui tai vaivutettiin sensuurin ja kriitikoiden käsissä unholaan ja vasta myöhemmin samana vuonna ensi-iltansa saanut amerikkalasituotantoinen Hitchcock-klassikko Psyko löi läpi ajatuksen murhaajasta, joka voi olla kuka tahansa naapurin poika. 1970-luvulla, kun jenkit vasta opettelivat kunnon gore-elokuvien tekoa, olivat italialaiset syöttäneet kannibaaleille ja zombeille jo ties kuinka monta näyttelijäparkaa ja saapasmaan sekopäiden käsissä syntyi myös tyylipuhtaimmat sarjamurhaajaelokuvat. 

[rec]-elokuvankin loistavasta ideasta kielii jo tutuksi tulleella kaavalla se, että kyseisestä elokuvasta valmistui tänä vuonna amerikkalainen versio. No niin kauan, kun jenkeillä ei ole yksinoikeutta kauhuelokuvien tekoon ja eivätkä heidän lonkeronsa nappaa kaikkia eurooppalaisia ohjaajia dollarin kuvat silmissä heidän hyvin rasvattuihin, mutta samalla todella ideaköyhiin rattaisiinsa niin kaikki on hyvin. Ihmiset saavat jatkossakin nauttia [rec]-elokuvan kaltaisista vaikuttavista teoksista.

-VJS  

Nähtyäni kolme vuotta sitten Christopher Nolanin ohjaaman Batman Begins -elokuvan ajattelin ennen teatteriin menoa, että onkohan tämä nyt sarjassamme helvetin tylsiä ja huonostit toteutettuja etko-osia, joilla on vain tarkoitus repiä lisää rahaa tyhmien kuluttajien selkänahasta moneen kertaan kalutun aiheen voimalla. Onnekseni näin ei kuitenkaan ollut, vaan elokuva todella aloitti aivan uudentyyppisen Batman-aikakauden, joka ei ole suoraa jatkoa Tim Burtonin vuonna 1989 tyylikkäästi aloittamalle ja sen jälkeen todella jyrkkään alamäkeen ajautuneelle sarjalle.

Batman Beginsissä tunnelma oli todella paljon synkempi ja realistisempi kuin Burtonille tyypillisessä veijarimaisessa ja mustaa huumoria sisältävässä toteutuksessa. Elokuva oli kaikilta osin kutakuinkin taattua peruslaatua eikä sinänsä noussut mihinkään erikoiseen kastiin, mutta kun tiesi, ettei Batman Begins jäisi vain yhdeksi kummajaiseksi ja etko-osaksi, osasi jatkolta odottaa vielä kovempia paukkuja. Nyt Batmobilen kone oli saatu käyntiin ja seuraavaksi se olisi tarkoitus kiihdyttää täyteen vauhtiinsa.

Nähtyäni ensi kerran Yön ritarin trailerin olin haltioissani. Jos edes puolet trailerin tunnelmasta ja intensiteetistä näkyisi elokuvassa, olisin onnellinen. Aina kun kävin elokuvissa, toivoin, että näkisin taas Yö ritarin trailerin. Se porautui tajuntaani, luihin ja ytimiin. Se oli synkkä, kiihkeä, tunnelmallinen, räjähtävä ja kylmiä väreitä aiheuttava pariminuuttinen. Heti ensimmäisellä trailerinkatsomiskerralla eniten huomiota kiinnitti Heath Ledgerin tulkitsema Jokeri. Se oli jotain aivan uutta ja mahtavaa. Se ääni, käytös, meikki, vaatteet ja koko habitus oli silkkaa hulluutta, jonka halusin ehdottomasti päästä kokemaan. Muutenkin elokuva vaikutti juuri sellaiselta Batmanilta, jollaista olin kaivannutkin.

Aloin lukea arvosteluja netistä ja lehdistä – kaikki hehkuttivat uuden klassikon syntyä ja Oscar-pystiä Heath Ledgerille. Kaikissa arvosteluissa puhuttiin elokuvan syvyydestä ja siitä kuinka dialogissa yhdistyy samalla jotain arkipäiväistä ja kaikille tuttua ja jotain korkeampaa filosofiaa. Samaan aikaan hehkutettiin elokuvan visuaalista ilotulitusta ja erityisen näyttäviä ja nerokkaita kohtauksia.

Aktiivisena internetin elokuvasivuston IMDB:n seuraajana huomasin Yön ritarin maailman ensi-illan 14.7.2008 jälkeen jotain todella kummallista ja hieman shokeeraavaakin; elokuva oli kertarysäyksellä kivunnut kaikkien aikojen suosituimmaksi elokuvaksi ohi Kummisetien, Pulp Fictionin ja Schindlerin listan. Kummisetä on pitänyt vakaasti paikkansa ykkösenä jo vuosikaudet, mutta joutui nyt tyytyä kakkossijaan nuoren polven englantilaisen visiönäärin jyrättyä Yön ritarillaan kaikkien aikojen klassikkoelokuvan. Se, että elokuva meni heti IMDB:n listan kärkeen ei ollut se suurin yllätys vaan vielä suurempi yllätys ja elokuvan todellista ylivertaisuutta petaavaa oli, että ihmiset kävivät kauhealla raivolla äänestämässä elokuvaa. Noin viikko maailman ensi-illan jälkeen elokuva oli saanut jo 23000 ääntä, seuraavana päivänä 46000, parin päivän päästä 91000 ja tätä kirjoittaessa peräti yli 146000 ääntä. Usein valtavien hittielokuvien kuten Taru sormusten herrasta kohdalla käy niin, että yleisö äänestetään ne korkeille sijoituksille heti avausviikolla, mutta Yön ritari oli myös kriitikoiden silmissä jotain aivan käsittämättömän loistavaa, joten se antoi elokuvalle aivan uuden lähtökohdan.  Vertailun vuoksi mainittakoon, että Kummisetä on koko IMDB:n yli kymmenenvuotisen historiansa aikana saanut tähän mennessä 297000 ääntä.

Näiden ennakkoasetelmien saattelemana suuntasin askeleeni Yön ritarin ennakkonäytökseen ja olin todella kärsimättömän innoissani tulevasta, olinhan sparrannut mieleni sellaiseen tilaan, että en tyytyisi elokuvan kohdalla kuin parhaaseen.

Elokuva alkoi vaikuttavasti sinertävällä liekkimerellä, jossa hahmottui Batmanin logo. Musiikki oli erittäin hiipivää ja ensimmäinen kamera-ajo pilvenpiirtäjien välissä oli rauhallinen luoden odottavan tunnelman. Seuraavaksi erään rakennuksen ikkuna rikkoutui sisäpuolelta. Klovnimaskeihin pukeutuneet miehet virittivät köyden, jonka avulla he liukuivat viereisen talon katolle. Pankkiryöstö oli käynnistynyt. Joistain artikkeleista olin lukenut, että ohjaaja Nolan mainitsi yhdeksi elokuvalliseksi vaikuttajakseen Michael Mannin rikosspektaakkelin Heat – ajojahti vuodelta 1995. Se kyllä näkyi, mutta ei mitenkään silmiinpistävästi. Omalaatuinen rikollisjoukko kulahtaneine maskeineen ja omalaatuisine koreogarfioineen näyttäytyivät melko erilaisessa valossa kuin megalomaaniseksi ampumataisteluksi yltyvän Heatin pankkiryöstö. Ensimmäisen pienen särön muuten näyttävään alkuun toi rikolisten dialogi, jossa he arvuuttelivat heidän pomonsa Jokerin motiiveja ja mielenlaatua. Alku olisi toiminut paljon paremmin jos puhetta ei olisi ollut eikä asioita olisi liiaksi selitelty tai pedattu valmiiksi. Jokerin näyttäytyminen kohtauksen lopussa toi kuitenkin tarvittavan lisämausteen vähän notkahtaneeseen tunnelmaan. Jokerin nähtyäni tajusin heti, että kyseessä ei todellakaan ole mikä tahansa tusinarikollinen vaan ehta psykopaatti, jolla on huumorintajua ja aivoja toteuttaa mitä kieroimpia rikoksia.

Valitettavasti Jokerin lyhyt, mutta sitäkin hienompi ensinäyttäytyminen ei kuitenkaan pedannut seuraavalle kohtaukselle mitään lupaavaa. Nyt oli itse päähenkilön vuoro tulla parrasvaloihin. Tominnallinen parkkihallikohtaus päättyi Batmanin kannalta nolosti kahdestakin syystä ja vain toinen niistä oli elokuvassa tarkoituksellinen joskin täysin turha. Ensimmäinen ja tarkoituksella käsikirjoitettu syy oli, että Batman oli saanut seurakseen köyhänmiehen versioita itsestään. Hyvää tarkoittavilla apureilla oli jotain Batmanin asua muistuttavaa päällä ja he koittivat hoitaa Batmanin hommia, tosin huonolla menestyksellä. Batman totesikin kohtauksen lopussa, ettei tarvitse heidän apuaan ja nousi nolosti takaisin Batmobileen jouduttuaan ensin kilpailemaan paremmuudesta piraatti-Batmanien kanssa. Täysin turha sivujuonne, joka vain lyttäsi päähenkilön identiteettiä ja uskottavuutta. Toinen ja tahaton syy oli, ettei koko elokuvaan olisi pitänyt kirjoittaa mitään niin tyhmää kuin kopio-Batmanit. Se tärkeä kohtaus, jossa Batmanin uskottavuus ja kaikkivoipuus olisi ollut tarkoitus myydä katsojille meni täysin penkin alle; kohtauksessa oli liikaa Batmaneita sekoittamassa pakkaa. Ehkä kohtaus oli jatko-osan kiroja, jossa kaikille tuttua päähenkilöä ei enää tarvitse esitellä niin näyttävästi ja dramaattisesti. Joka tapauksessa lattea ja ponneton esittely niinkin mahtipontisesta päähenkilöstä.  

Ja lisää kuraa oli luvassa. Ei riittänyt, että Batman joutui nolosti vale-Batmanien torikokoukseen vaan seuraavaksi hän teki itsestään lähes tavallisen rivipoliisin, jolla nyt vain sattuu olemaan hieman erilainen univormu maskeineen ja viitoineen. Batmanin pistettyä rikolliset nippuun hän jäi kuin kuka tahansa pidätyksen tehnyt apulaissheriffi odottelemaan, että etsivät ja komisario Jim Gordon saapuisivat paikalle ihmettelemään tilannetta. Ilmeisesti yön ritari on luopunut kokonaan vigilanten toimintatavoistaan, sillä ei kukaan oman käden oikeutta harjoittava jää juttelemaan poliisien kanssa niitä näitä. Todellisen vigilanten mieli kulkee vain koston varjostamilla poluilla ja välttää poliiseja viimeiseen asti. Siitähän koko oman käden oikeiden harjoittamisessa on kyse, että katsotaan poliisien käsien olevan sidotut yhteiskunnan lakeihin ja otetaan koston ajamana se laki omiin käsiin ja tuomitaan rikolliset väkivaltaiseen kuolemaan. Jos aihe ei ole tuttu niin kannattaa ehdottomasti katsoa elokuvat Väkivallan vihollinen, Stranger in you ja Death Sentence, jotka Christopher Nolaninkin olisi ollut syytä katsoa, jotta oikeanlainen, armoton ja rujo vigilante-henki olisi välittynyt Yön ritariinkin.

Siinä vaiheessa, kun Batman aloitti keskustelun, jota hänen ei siis alunperinkään olisi pitänyt käydä, Jim Gordonin kanssa, meinasi itku tulla. Ei siinä mitään jos Batman kovistellessaan rikollisia puhuu heille 30 vuotta ryypänneen puhelinhuohottajan äänellä, mutta minkä helvetin takia viittasankarin pitää puhua kavereillensakin sillä samalla idioottimaisella mörökölliäänellä. Se ei tehnyt Batmanista pätkän vertaa uskottavampaa vaan se pikeminkin hävitti ne viimeisetkin uskottavuuden rippeet koko hahmosta. Tämän jälkeen elokuvaan oli enää vaikea keskittyä täydellä sydämellä ja mitä pidemmälle elokuva eteni, aloin olla varma, että  klassikon titteli olisi tälle elokuvalle aivan liian korkea arvosana.  

Elokuvaa vaivasi koko ajan liiallinen puuterointi ja silottelu. Taustalta paistoi aika selkeästi läpi rahan ahneus; kun elokuvan väkivalta näytetään viitteellisesti ja peitellysti niin perheen nuorimmatkin saadaan elokuvateatterin penkkejä kuluttamaan. Näin on toimittu monesti, esimerkiksi Taru sormusten herrasta-elokuvien kohdalla. Peter Jackson teki örkkien verestä mustaa, jotta ikärajaa voitaisiin laskea ja näin saataisiin lisää katsojia eli siis lisää rahaa. Toki molempien elokuvien kohdeyleisö on aika nuorta, mutta ikärajan nostaminen sieltä 13:sta 15:een olisi suonut Yö ritarin  tekijäporukalle enemmän mahdollisuuksia toteuttaa sitä paljon kaivattua rujoutta ja lohdutonta synkkyyttä. Gotham Cityn virkaa ajanut Chicago ei taipunut miljööksi, jollaista olisi kaivattu Yön ritarin kaltaiseen elokuvaan. Synkkiä varjoja ja goottilaista romantiikkaa ei näkynyt nimeksikään puhumattakaan, että Batmanin "linna" olisi ollut mitään hänen erakkoa, sysimustaa ja lapsuuden traumoista kärsivää luonnettansa kuvastavaa.

Elokuva olisi päässyt aivan eri tasolle jos tekijät olisivat uskaltaneet käyttää toteuttamisessa selkeästi rajumpaa tyyliä ja rohkeampia ratkaisuja. Esimerkiksi Batman olisi aivan hyvin voinut olla vaikka mykkä tai todella vähäsanainen kuten erakolta saattaisi odottaa. Nasevat ja lakoniset tokaisut olisivat luoneet huomattavasti tylymmän ja uskottavamman hahmon kuin ummet ja lammet vammaisella murinaäänellä hönkivä lepakkomies. Tunnelmaa lyttääviä päivänvalokohtauksia oli aivan liikaa ja elokuvan kuvassa olisi muutenkin toiminut paljon paremmin jokin tumma sävytys tai vaikka jopa vanhojen sarjakuvien tyyliin mustavalkoisuus. Tyhjänpäiväisiä muka filosofisia dialogeja oli aivan liikaa. Ei se tee elokuvasta parempaa jos siihen ymppää mahdollisimman paljon "fiksua" dialogia. Lähinnä siitä tulee mieleen, että katsojia aliarvioidaan, kun kaikki pitää selittää. Mihin on kadonnut vanha kunnon sananlasku: "Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa?" Sillä olisi ollut tässäkin elokuvassa paljon käyttöä.

Yksi elokuvan pahimpia kliseitä ja varsinkin tässä elokuvassa todella heikko lenkki oli kolmiodraama Batmanin toisen minän Bruce Waynen, Aaron Eckhartin näyttelemän Harvey Dentin ja Maggie Gyllenhaalin tulkitseman Rachel Dawesin välillä. Gyllenhaalin näyttelijänlahjat hukattiin samantien sinne samaan kuoppaan kuin Batmanin uskottavuuskin ja Eckhart pääsi parhaimmillaankin vain perussuoritukseen, josta kertoo eniten se, että vaikuttavimman tuloksen näyttelijä sai aikaan tehostemiesten "hieman" rukattua hänen kasvojansa. Oikeata kolmiodraamaa ei päässyt syntymään lainkaan, koska hahmot olivat niin kankeita eikä heistä paistanut alkuunkaan samalainen inhimillisyys ja tunteiden myllerrys kuin esimerkiksi Spider-Man-elokuvien sarjassa ja varsinkin kolmannessa osassa, jossa on keskitytty yllättävänkin paljon Peter Parkerin ja Mary Jane Watsonin suhteen kiemuroihin. Jos toimintaelokuvaan on aivan pakko ängetä ihmissuhdedraamaa, olisi suotavaa, että sille myös annettaisiin riittävästi aikaa, jolloin sillä olisi elokuvan katsojille jokin merkityskin eikä se vain jäisi sivujuonen tyngäksi kuten Yön ritarissa.

Elokuvan muut sivuroolit Jokeria lukuunottamatta olivat niin hyviä kuin nyt kokeneilta näyttelijäkonkareilta saattoi odottaa. Michael Cainella, Morgan Freemanilla ja Gary Oldmanilla on sen verran karismaa, että he pystyvät yleensä yksinäänkin pelastamaan huonommankin elokuvan, mutta tässä ei niin käynyt. Ehkä vika oli osittain siinä, että he kaikki olivat ahtautuneet egoineen ja karismoineen samaan elokuvaan, josta seurasi, ettei heistä oikein kukaan päässyt tarpeeksi edustavaan osaan. Tässä palataan taas siihen perustavanlaatuiseen vikaan, jossa Batmanin hahmo on liian tavallinen vailla minkäänlaista mystiikkaa ja jännitettä; juuri Cainen, Freemanin ja Oldmanin näyttelemät Batmanin kaverit lyttäävät hahmoa liiaksi. Cainen roolin Alfredina, Batmanin uskollisena palvelijana, sulattaa mennen tullen; täytyyhän Batmanilla nyt joku selkääntapputtelija ja haavojensitoja olla, jotta ainuttakaan yliluonnollista kykyä omaava viittasankari selviäisi yöllisistä ja kivuliaista retkistään ja, jotta ankara bilettäjä Bruce Wayne taas selviäisi krapuloistaan. Mutta esimerkiksi Freemanin näyttelemä Lucius Fox oli aivan turha rooli; mitä useampi tuntee Batmanin sen heikompi hahmosta tulee. Ja kuten jo aiemmin totesin, Batmanin ei kuuluisi vehdata poliisien kanssa ollenkaan, ei edes komisario James Gordonin.        

Mutta oli Yön ritarissa, jotain todella hyvää ja ikimuistoistakin. Heath Ledgerin roolisuoritus Jokerina oli silkkaa nautintoa! Tammikussa 2008 kuolleen näyttelijän tulkinta Jokerina nostatti ihokarvat pystyyn jo trailerissa ja sama hurmos jatkui itse elokuvassa. En varmasti arvioi kovinkaan väärin jos sanon, että suurin osa Yön ritarin ennakkohehkutuksesta koostui juuri Ledgerin tulkitsemasta Jokerin roolista. Rooli on kertakaikkiaan loistava ja siitä huomaa, että se on rakennettu todella tarkasti ja aikaa säästämättä. Vaikka onkin groteskia sanoa, niin Ledgerin tragedia on ollut Yön ritarin menestymisen kannalta erittäin merkityksellinen ja arvoa nostattava. Kaikki muistavat menneisyydestä tapauksia, joissa taiteilija nousee kuolemansa jälkeen suositummaksi kuin koskaan. Ledgerin puristettua itsestään uransa parhaimman roolisuorituksen, hän jäi kaikkien muistoihin niin hyvänä kuin hänen viimeinen roolinsa oli. Siinä samalla hän nosti Yön ritarin elokuvana lähes kuolemattomien joukkoon. Elokuva sai jo ennakko-odotuksissa pyhimyksen sädekehän; olihan elokuvaan tarttunut jotain ainutkertaista ja lähes pyhää. Ei kukaan uskaltaisi arvostella elokuvan puutteita, sillä olihan siinä sentään juuri kuolleen miehen perintö koko maailmalle ja juuri tätä perintöä monet halusivat mennä katsomaan.

Näyttävän esittelykohtauksen jälkeen jäin odottamaan Jokerin seuraavaa näyttäytymistä kielipitkällään. Annoin melkein anteeksi välissä olleet Batmanin lapselliset sekoilut, jotta näkisin taas Jokerin tositoimissa. Seuraava Jokerin kohtaus olikin sitten jo niin tajunnan räjäyttävä, ettei olisi mitään väliä millainen itse elokuva siitä lähtien olisi. Sekopääklovnin röyhkeä ja periksiantamaton sisääntulo mafiapomojen kokoukseen naulitsi silmäni ja korvani valkokankaalle täydellisesti. Kynänhävittämistemppu oli vain yksi niistä monista pienistä pirullisen hienoista säväyksistä, joita Jokerin hahmolla oli tarjotavanaan koko elokuvan ajan. Ledgerin käsittämättömän hieno tulkinta Jokerina toi mieleeni Daniel-Day Lewisin mahtavasti näyttelemän hahmon There Will Be Blood –elokuvasta. Molemmissa oli jotain todella härskiä ja järkyttävää mielipuolisuutta ja molemmat osasivat tulkita näitä piirteitä aivan mielettömällä tavalla. Jokainen kohtaus, jossa Jokeri esiintyi oli kuin oma pieni elokuvansa; jokaisessa kohtauksessa Jokerin hahmon käytös ja tavat sulautuivat tilanteeseen saumattomasti. Vertaansavailla olevalla olemuksellaan Ledger muokkasi jokaisen näyttelemänsä kohtauksen omaksi pieneksi varietee-esityksekseen, jolla hän tuntui ohjailevan elokuvan katsojia kuin pässiä narussa.

Jokerin roolia lukuunottamatta elokuva ei siis kaikenkaikkiaan näyttäytynyt alkuunkaan sellaisena kuin olin trailerin perusteella kuvitellut. Voin vain kiittää trailerileikkaajien ammattikuntaa käsittämättömän hienosta työstä, koska Yön ritari –elokuvan todellinen sielu oli niissä parissa hassussa minuutissa, joihin rakastuttuani uskoin sokeasti, että koko elokuva olisi silkkaa hurmosta. Loppujen lopuksi Yön ritari -elokuvan mahti ja voima putosivat siinä samalla, kun Batman hyppäsi pilvenpiirtäjän katolta kohti alla häämöttävää maan kamaraa. Valitettavasti vain Batmanilla oli siivet, joilla se nousi takaisin korkeuksiin.

-VJS