Nähtyäni kolme vuotta sitten Christopher Nolanin ohjaaman Batman Begins -elokuvan ajattelin ennen teatteriin menoa, että onkohan tämä nyt sarjassamme helvetin tylsiä ja huonostit toteutettuja etko-osia, joilla on vain tarkoitus repiä lisää rahaa tyhmien kuluttajien selkänahasta moneen kertaan kalutun aiheen voimalla. Onnekseni näin ei kuitenkaan ollut, vaan elokuva todella aloitti aivan uudentyyppisen Batman-aikakauden, joka ei ole suoraa jatkoa Tim Burtonin vuonna 1989 tyylikkäästi aloittamalle ja sen jälkeen todella jyrkkään alamäkeen ajautuneelle sarjalle.

Batman Beginsissä tunnelma oli todella paljon synkempi ja realistisempi kuin Burtonille tyypillisessä veijarimaisessa ja mustaa huumoria sisältävässä toteutuksessa. Elokuva oli kaikilta osin kutakuinkin taattua peruslaatua eikä sinänsä noussut mihinkään erikoiseen kastiin, mutta kun tiesi, ettei Batman Begins jäisi vain yhdeksi kummajaiseksi ja etko-osaksi, osasi jatkolta odottaa vielä kovempia paukkuja. Nyt Batmobilen kone oli saatu käyntiin ja seuraavaksi se olisi tarkoitus kiihdyttää täyteen vauhtiinsa.

Nähtyäni ensi kerran Yön ritarin trailerin olin haltioissani. Jos edes puolet trailerin tunnelmasta ja intensiteetistä näkyisi elokuvassa, olisin onnellinen. Aina kun kävin elokuvissa, toivoin, että näkisin taas Yö ritarin trailerin. Se porautui tajuntaani, luihin ja ytimiin. Se oli synkkä, kiihkeä, tunnelmallinen, räjähtävä ja kylmiä väreitä aiheuttava pariminuuttinen. Heti ensimmäisellä trailerinkatsomiskerralla eniten huomiota kiinnitti Heath Ledgerin tulkitsema Jokeri. Se oli jotain aivan uutta ja mahtavaa. Se ääni, käytös, meikki, vaatteet ja koko habitus oli silkkaa hulluutta, jonka halusin ehdottomasti päästä kokemaan. Muutenkin elokuva vaikutti juuri sellaiselta Batmanilta, jollaista olin kaivannutkin.

Aloin lukea arvosteluja netistä ja lehdistä – kaikki hehkuttivat uuden klassikon syntyä ja Oscar-pystiä Heath Ledgerille. Kaikissa arvosteluissa puhuttiin elokuvan syvyydestä ja siitä kuinka dialogissa yhdistyy samalla jotain arkipäiväistä ja kaikille tuttua ja jotain korkeampaa filosofiaa. Samaan aikaan hehkutettiin elokuvan visuaalista ilotulitusta ja erityisen näyttäviä ja nerokkaita kohtauksia.

Aktiivisena internetin elokuvasivuston IMDB:n seuraajana huomasin Yön ritarin maailman ensi-illan 14.7.2008 jälkeen jotain todella kummallista ja hieman shokeeraavaakin; elokuva oli kertarysäyksellä kivunnut kaikkien aikojen suosituimmaksi elokuvaksi ohi Kummisetien, Pulp Fictionin ja Schindlerin listan. Kummisetä on pitänyt vakaasti paikkansa ykkösenä jo vuosikaudet, mutta joutui nyt tyytyä kakkossijaan nuoren polven englantilaisen visiönäärin jyrättyä Yön ritarillaan kaikkien aikojen klassikkoelokuvan. Se, että elokuva meni heti IMDB:n listan kärkeen ei ollut se suurin yllätys vaan vielä suurempi yllätys ja elokuvan todellista ylivertaisuutta petaavaa oli, että ihmiset kävivät kauhealla raivolla äänestämässä elokuvaa. Noin viikko maailman ensi-illan jälkeen elokuva oli saanut jo 23000 ääntä, seuraavana päivänä 46000, parin päivän päästä 91000 ja tätä kirjoittaessa peräti yli 146000 ääntä. Usein valtavien hittielokuvien kuten Taru sormusten herrasta kohdalla käy niin, että yleisö äänestetään ne korkeille sijoituksille heti avausviikolla, mutta Yön ritari oli myös kriitikoiden silmissä jotain aivan käsittämättömän loistavaa, joten se antoi elokuvalle aivan uuden lähtökohdan.  Vertailun vuoksi mainittakoon, että Kummisetä on koko IMDB:n yli kymmenenvuotisen historiansa aikana saanut tähän mennessä 297000 ääntä.

Näiden ennakkoasetelmien saattelemana suuntasin askeleeni Yön ritarin ennakkonäytökseen ja olin todella kärsimättömän innoissani tulevasta, olinhan sparrannut mieleni sellaiseen tilaan, että en tyytyisi elokuvan kohdalla kuin parhaaseen.

Elokuva alkoi vaikuttavasti sinertävällä liekkimerellä, jossa hahmottui Batmanin logo. Musiikki oli erittäin hiipivää ja ensimmäinen kamera-ajo pilvenpiirtäjien välissä oli rauhallinen luoden odottavan tunnelman. Seuraavaksi erään rakennuksen ikkuna rikkoutui sisäpuolelta. Klovnimaskeihin pukeutuneet miehet virittivät köyden, jonka avulla he liukuivat viereisen talon katolle. Pankkiryöstö oli käynnistynyt. Joistain artikkeleista olin lukenut, että ohjaaja Nolan mainitsi yhdeksi elokuvalliseksi vaikuttajakseen Michael Mannin rikosspektaakkelin Heat – ajojahti vuodelta 1995. Se kyllä näkyi, mutta ei mitenkään silmiinpistävästi. Omalaatuinen rikollisjoukko kulahtaneine maskeineen ja omalaatuisine koreogarfioineen näyttäytyivät melko erilaisessa valossa kuin megalomaaniseksi ampumataisteluksi yltyvän Heatin pankkiryöstö. Ensimmäisen pienen särön muuten näyttävään alkuun toi rikolisten dialogi, jossa he arvuuttelivat heidän pomonsa Jokerin motiiveja ja mielenlaatua. Alku olisi toiminut paljon paremmin jos puhetta ei olisi ollut eikä asioita olisi liiaksi selitelty tai pedattu valmiiksi. Jokerin näyttäytyminen kohtauksen lopussa toi kuitenkin tarvittavan lisämausteen vähän notkahtaneeseen tunnelmaan. Jokerin nähtyäni tajusin heti, että kyseessä ei todellakaan ole mikä tahansa tusinarikollinen vaan ehta psykopaatti, jolla on huumorintajua ja aivoja toteuttaa mitä kieroimpia rikoksia.

Valitettavasti Jokerin lyhyt, mutta sitäkin hienompi ensinäyttäytyminen ei kuitenkaan pedannut seuraavalle kohtaukselle mitään lupaavaa. Nyt oli itse päähenkilön vuoro tulla parrasvaloihin. Tominnallinen parkkihallikohtaus päättyi Batmanin kannalta nolosti kahdestakin syystä ja vain toinen niistä oli elokuvassa tarkoituksellinen joskin täysin turha. Ensimmäinen ja tarkoituksella käsikirjoitettu syy oli, että Batman oli saanut seurakseen köyhänmiehen versioita itsestään. Hyvää tarkoittavilla apureilla oli jotain Batmanin asua muistuttavaa päällä ja he koittivat hoitaa Batmanin hommia, tosin huonolla menestyksellä. Batman totesikin kohtauksen lopussa, ettei tarvitse heidän apuaan ja nousi nolosti takaisin Batmobileen jouduttuaan ensin kilpailemaan paremmuudesta piraatti-Batmanien kanssa. Täysin turha sivujuonne, joka vain lyttäsi päähenkilön identiteettiä ja uskottavuutta. Toinen ja tahaton syy oli, ettei koko elokuvaan olisi pitänyt kirjoittaa mitään niin tyhmää kuin kopio-Batmanit. Se tärkeä kohtaus, jossa Batmanin uskottavuus ja kaikkivoipuus olisi ollut tarkoitus myydä katsojille meni täysin penkin alle; kohtauksessa oli liikaa Batmaneita sekoittamassa pakkaa. Ehkä kohtaus oli jatko-osan kiroja, jossa kaikille tuttua päähenkilöä ei enää tarvitse esitellä niin näyttävästi ja dramaattisesti. Joka tapauksessa lattea ja ponneton esittely niinkin mahtipontisesta päähenkilöstä.  

Ja lisää kuraa oli luvassa. Ei riittänyt, että Batman joutui nolosti vale-Batmanien torikokoukseen vaan seuraavaksi hän teki itsestään lähes tavallisen rivipoliisin, jolla nyt vain sattuu olemaan hieman erilainen univormu maskeineen ja viitoineen. Batmanin pistettyä rikolliset nippuun hän jäi kuin kuka tahansa pidätyksen tehnyt apulaissheriffi odottelemaan, että etsivät ja komisario Jim Gordon saapuisivat paikalle ihmettelemään tilannetta. Ilmeisesti yön ritari on luopunut kokonaan vigilanten toimintatavoistaan, sillä ei kukaan oman käden oikeutta harjoittava jää juttelemaan poliisien kanssa niitä näitä. Todellisen vigilanten mieli kulkee vain koston varjostamilla poluilla ja välttää poliiseja viimeiseen asti. Siitähän koko oman käden oikeiden harjoittamisessa on kyse, että katsotaan poliisien käsien olevan sidotut yhteiskunnan lakeihin ja otetaan koston ajamana se laki omiin käsiin ja tuomitaan rikolliset väkivaltaiseen kuolemaan. Jos aihe ei ole tuttu niin kannattaa ehdottomasti katsoa elokuvat Väkivallan vihollinen, Stranger in you ja Death Sentence, jotka Christopher Nolaninkin olisi ollut syytä katsoa, jotta oikeanlainen, armoton ja rujo vigilante-henki olisi välittynyt Yön ritariinkin.

Siinä vaiheessa, kun Batman aloitti keskustelun, jota hänen ei siis alunperinkään olisi pitänyt käydä, Jim Gordonin kanssa, meinasi itku tulla. Ei siinä mitään jos Batman kovistellessaan rikollisia puhuu heille 30 vuotta ryypänneen puhelinhuohottajan äänellä, mutta minkä helvetin takia viittasankarin pitää puhua kavereillensakin sillä samalla idioottimaisella mörökölliäänellä. Se ei tehnyt Batmanista pätkän vertaa uskottavampaa vaan se pikeminkin hävitti ne viimeisetkin uskottavuuden rippeet koko hahmosta. Tämän jälkeen elokuvaan oli enää vaikea keskittyä täydellä sydämellä ja mitä pidemmälle elokuva eteni, aloin olla varma, että  klassikon titteli olisi tälle elokuvalle aivan liian korkea arvosana.  

Elokuvaa vaivasi koko ajan liiallinen puuterointi ja silottelu. Taustalta paistoi aika selkeästi läpi rahan ahneus; kun elokuvan väkivalta näytetään viitteellisesti ja peitellysti niin perheen nuorimmatkin saadaan elokuvateatterin penkkejä kuluttamaan. Näin on toimittu monesti, esimerkiksi Taru sormusten herrasta-elokuvien kohdalla. Peter Jackson teki örkkien verestä mustaa, jotta ikärajaa voitaisiin laskea ja näin saataisiin lisää katsojia eli siis lisää rahaa. Toki molempien elokuvien kohdeyleisö on aika nuorta, mutta ikärajan nostaminen sieltä 13:sta 15:een olisi suonut Yö ritarin  tekijäporukalle enemmän mahdollisuuksia toteuttaa sitä paljon kaivattua rujoutta ja lohdutonta synkkyyttä. Gotham Cityn virkaa ajanut Chicago ei taipunut miljööksi, jollaista olisi kaivattu Yön ritarin kaltaiseen elokuvaan. Synkkiä varjoja ja goottilaista romantiikkaa ei näkynyt nimeksikään puhumattakaan, että Batmanin "linna" olisi ollut mitään hänen erakkoa, sysimustaa ja lapsuuden traumoista kärsivää luonnettansa kuvastavaa.

Elokuva olisi päässyt aivan eri tasolle jos tekijät olisivat uskaltaneet käyttää toteuttamisessa selkeästi rajumpaa tyyliä ja rohkeampia ratkaisuja. Esimerkiksi Batman olisi aivan hyvin voinut olla vaikka mykkä tai todella vähäsanainen kuten erakolta saattaisi odottaa. Nasevat ja lakoniset tokaisut olisivat luoneet huomattavasti tylymmän ja uskottavamman hahmon kuin ummet ja lammet vammaisella murinaäänellä hönkivä lepakkomies. Tunnelmaa lyttääviä päivänvalokohtauksia oli aivan liikaa ja elokuvan kuvassa olisi muutenkin toiminut paljon paremmin jokin tumma sävytys tai vaikka jopa vanhojen sarjakuvien tyyliin mustavalkoisuus. Tyhjänpäiväisiä muka filosofisia dialogeja oli aivan liikaa. Ei se tee elokuvasta parempaa jos siihen ymppää mahdollisimman paljon "fiksua" dialogia. Lähinnä siitä tulee mieleen, että katsojia aliarvioidaan, kun kaikki pitää selittää. Mihin on kadonnut vanha kunnon sananlasku: "Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa?" Sillä olisi ollut tässäkin elokuvassa paljon käyttöä.

Yksi elokuvan pahimpia kliseitä ja varsinkin tässä elokuvassa todella heikko lenkki oli kolmiodraama Batmanin toisen minän Bruce Waynen, Aaron Eckhartin näyttelemän Harvey Dentin ja Maggie Gyllenhaalin tulkitseman Rachel Dawesin välillä. Gyllenhaalin näyttelijänlahjat hukattiin samantien sinne samaan kuoppaan kuin Batmanin uskottavuuskin ja Eckhart pääsi parhaimmillaankin vain perussuoritukseen, josta kertoo eniten se, että vaikuttavimman tuloksen näyttelijä sai aikaan tehostemiesten "hieman" rukattua hänen kasvojansa. Oikeata kolmiodraamaa ei päässyt syntymään lainkaan, koska hahmot olivat niin kankeita eikä heistä paistanut alkuunkaan samalainen inhimillisyys ja tunteiden myllerrys kuin esimerkiksi Spider-Man-elokuvien sarjassa ja varsinkin kolmannessa osassa, jossa on keskitytty yllättävänkin paljon Peter Parkerin ja Mary Jane Watsonin suhteen kiemuroihin. Jos toimintaelokuvaan on aivan pakko ängetä ihmissuhdedraamaa, olisi suotavaa, että sille myös annettaisiin riittävästi aikaa, jolloin sillä olisi elokuvan katsojille jokin merkityskin eikä se vain jäisi sivujuonen tyngäksi kuten Yön ritarissa.

Elokuvan muut sivuroolit Jokeria lukuunottamatta olivat niin hyviä kuin nyt kokeneilta näyttelijäkonkareilta saattoi odottaa. Michael Cainella, Morgan Freemanilla ja Gary Oldmanilla on sen verran karismaa, että he pystyvät yleensä yksinäänkin pelastamaan huonommankin elokuvan, mutta tässä ei niin käynyt. Ehkä vika oli osittain siinä, että he kaikki olivat ahtautuneet egoineen ja karismoineen samaan elokuvaan, josta seurasi, ettei heistä oikein kukaan päässyt tarpeeksi edustavaan osaan. Tässä palataan taas siihen perustavanlaatuiseen vikaan, jossa Batmanin hahmo on liian tavallinen vailla minkäänlaista mystiikkaa ja jännitettä; juuri Cainen, Freemanin ja Oldmanin näyttelemät Batmanin kaverit lyttäävät hahmoa liiaksi. Cainen roolin Alfredina, Batmanin uskollisena palvelijana, sulattaa mennen tullen; täytyyhän Batmanilla nyt joku selkääntapputtelija ja haavojensitoja olla, jotta ainuttakaan yliluonnollista kykyä omaava viittasankari selviäisi yöllisistä ja kivuliaista retkistään ja, jotta ankara bilettäjä Bruce Wayne taas selviäisi krapuloistaan. Mutta esimerkiksi Freemanin näyttelemä Lucius Fox oli aivan turha rooli; mitä useampi tuntee Batmanin sen heikompi hahmosta tulee. Ja kuten jo aiemmin totesin, Batmanin ei kuuluisi vehdata poliisien kanssa ollenkaan, ei edes komisario James Gordonin.        

Mutta oli Yön ritarissa, jotain todella hyvää ja ikimuistoistakin. Heath Ledgerin roolisuoritus Jokerina oli silkkaa nautintoa! Tammikussa 2008 kuolleen näyttelijän tulkinta Jokerina nostatti ihokarvat pystyyn jo trailerissa ja sama hurmos jatkui itse elokuvassa. En varmasti arvioi kovinkaan väärin jos sanon, että suurin osa Yön ritarin ennakkohehkutuksesta koostui juuri Ledgerin tulkitsemasta Jokerin roolista. Rooli on kertakaikkiaan loistava ja siitä huomaa, että se on rakennettu todella tarkasti ja aikaa säästämättä. Vaikka onkin groteskia sanoa, niin Ledgerin tragedia on ollut Yön ritarin menestymisen kannalta erittäin merkityksellinen ja arvoa nostattava. Kaikki muistavat menneisyydestä tapauksia, joissa taiteilija nousee kuolemansa jälkeen suositummaksi kuin koskaan. Ledgerin puristettua itsestään uransa parhaimman roolisuorituksen, hän jäi kaikkien muistoihin niin hyvänä kuin hänen viimeinen roolinsa oli. Siinä samalla hän nosti Yön ritarin elokuvana lähes kuolemattomien joukkoon. Elokuva sai jo ennakko-odotuksissa pyhimyksen sädekehän; olihan elokuvaan tarttunut jotain ainutkertaista ja lähes pyhää. Ei kukaan uskaltaisi arvostella elokuvan puutteita, sillä olihan siinä sentään juuri kuolleen miehen perintö koko maailmalle ja juuri tätä perintöä monet halusivat mennä katsomaan.

Näyttävän esittelykohtauksen jälkeen jäin odottamaan Jokerin seuraavaa näyttäytymistä kielipitkällään. Annoin melkein anteeksi välissä olleet Batmanin lapselliset sekoilut, jotta näkisin taas Jokerin tositoimissa. Seuraava Jokerin kohtaus olikin sitten jo niin tajunnan räjäyttävä, ettei olisi mitään väliä millainen itse elokuva siitä lähtien olisi. Sekopääklovnin röyhkeä ja periksiantamaton sisääntulo mafiapomojen kokoukseen naulitsi silmäni ja korvani valkokankaalle täydellisesti. Kynänhävittämistemppu oli vain yksi niistä monista pienistä pirullisen hienoista säväyksistä, joita Jokerin hahmolla oli tarjotavanaan koko elokuvan ajan. Ledgerin käsittämättömän hieno tulkinta Jokerina toi mieleeni Daniel-Day Lewisin mahtavasti näyttelemän hahmon There Will Be Blood –elokuvasta. Molemmissa oli jotain todella härskiä ja järkyttävää mielipuolisuutta ja molemmat osasivat tulkita näitä piirteitä aivan mielettömällä tavalla. Jokainen kohtaus, jossa Jokeri esiintyi oli kuin oma pieni elokuvansa; jokaisessa kohtauksessa Jokerin hahmon käytös ja tavat sulautuivat tilanteeseen saumattomasti. Vertaansavailla olevalla olemuksellaan Ledger muokkasi jokaisen näyttelemänsä kohtauksen omaksi pieneksi varietee-esityksekseen, jolla hän tuntui ohjailevan elokuvan katsojia kuin pässiä narussa.

Jokerin roolia lukuunottamatta elokuva ei siis kaikenkaikkiaan näyttäytynyt alkuunkaan sellaisena kuin olin trailerin perusteella kuvitellut. Voin vain kiittää trailerileikkaajien ammattikuntaa käsittämättömän hienosta työstä, koska Yön ritari –elokuvan todellinen sielu oli niissä parissa hassussa minuutissa, joihin rakastuttuani uskoin sokeasti, että koko elokuva olisi silkkaa hurmosta. Loppujen lopuksi Yön ritari -elokuvan mahti ja voima putosivat siinä samalla, kun Batman hyppäsi pilvenpiirtäjän katolta kohti alla häämöttävää maan kamaraa. Valitettavasti vain Batmanilla oli siivet, joilla se nousi takaisin korkeuksiin.

-VJS