Espanjalainen kauhu- ja jännityselokuvien parissa kunnostautunut ohjaaja Jaume Balagueró osui neljännellä täyspitkällään suoraan kauhun hermokeskukseen. [rec] on typeränkuuloisesta ja tekotaiteellisesta nimestään huolimatta loistava elokuva ja ennen kaikkea loistava kauhuelokuva!

 

Balaguerón vakuuttava, mutta hieman sekava ja paikoin ponneton debyytti Los Sin nombre (The Nameless, 1999), välityö Darkness (2002) ja kansainvälisiä ovia kolkutellut, Calista "Ally McBeal" Flockhartin tähdittämä, Frágiles (Fragile, 2005) esittelivät nuorenpolven ohjaajan omalaatuisen tyylin ja sietämättömän jännityksen taitajana, jolla oli myös hienovireisen kuvakerronnan kyky hyppysissään.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Elokuvan toiseksi ohjaajaksi on merkitty nelikymppistä Balagueróa viisi vuotta nuorempi Paco Plaza, jonka aiemmat työt eivät ainakaan minulle sano mitään. Plazakin on silti nuoresta iästään huolimatta kerinnyt ohjaamaan jo kaksi täyspitkää ja muutaman lyhärin. On vaikea sanoa, olisiko kumpikaan ohjaaja päässyt näin hyvään lopputulokseen yksinään, mutta se ainakin vaikuttaa varmalta, että kahden muodollisesti pätevän kauhuohjaajan liitto on ollut kannattava; sen verran jämäkkää on [rec]:in toteutus. Elokuvan julma ja periksi antamaton tyyli sekä loistavat ja todentuntuiset näyttelijät ovat aivan varmasti osa sitä perinteistä eurooppalaista kauhuelokuvalahjakkuutta, jota ei esimerkiksi Yhdysvalloista löydy nimeksikään. Palaan tähän aiheeseen kirjoituksessani myöhemmin.

 

Lähdin katsomaan elokuvaa vailla minkäänlaisia ennakkokäsityksiä. Hädin tuskin edes tiedostin, että olin nähnyt saman kaverin töitä aiemminkin. En ollut lukenut yhtään arvostelua kyseisestä elokuvasta, joten voisi sanoa, että menin teatteriin täysin puun takaa. Sain elokuvan katsomiselämykseen erikoisen lisämausteen, kun huomasin olevani näytöksen ainoa asiakas. Välihuomautuksena mainittakoon, että olen pienestä pitäen kasvanut kauhuelokuvia katsellen, joten yksin pimeässä teatterissa katsominen ei varsinaisesti vahvistanut kauhukokemusta, mutta olihan se kuitenkin hieman absurdi tilanne, kun Helsingin kokoisessa kaupungissa ei riittänyt kyseiseen näytökseen katsojia yhtä ihmistä enempää.

 

Sen verran olin netistä katsonut tietoa elokuvasta, että osasin odottaa yhden kameran työskentelyä ja dramaturgialtaan realistisen oloista kerrontaa, joka oli puettu reality-ohjelman muotoon. Elokuva lähtee käyntiin ilman taustoittavia jaksoja tai muutakaan selittelyä, jonka lasken elokuvan ehdottomaksi plussaksi; niin monta kauhuelokuvaa on pilattu sillä, että aluksi asetetaan normit ja rajat selittävällä aloitusjaksolla ja sen jälkeen elokuva ei voi edetä kuin suoria ja raivostuttavan ennalta arvattavia kiskoja pitkin. Toimittaja Ángela Vidal (Manuela Velasco) ja hänen kameramiehensä Marcos (elokuvan ainoata kameraa käyttävä Pablo Rosso) tekevät Nukkuessamme -ohjelman jaksoa barcelonalaiselta paloasemalta. Ohjelmassa kerrotaan ihmisistä, jotka työskentelevät muiden nukkuessa. Työskentelen itse TV-kuvaajana, joten alun sählingit mikkien, kuvarajauksien ja uusintaottojen kanssa tuntuivat jopa kotoisankin tuttavallisilta eivätkä luoneet minun näkökulmastani alkuun mitään erityistä tunnelmaa. TV-työskentelyyn vihkiytymättömille alku näyttäytyy varmasti mielenkiintoisena kulissien takaisena kuriositeettina.

 

Elokuvan realistisuus tunkee todella voimakkaasti läpi heti ensi sekunneilla. Mikäli tykkää perinteisestä huomaamattomasta Hollywood-tyyppisestä kerronnasta voi elokuva aiheuttaa ärtymystä jo alku metreillä, mutta ainakin allekirjoittanut oli välittömästi kiinnostunut tapahtumien todentuntuisesta, spontaanista ja avoimen improvisoidusta toteutustavasta. Kieltämättä tuli heti mieleen vuosituhannen vaihteessa ehkä hieman turhankin paljon kohua aikaansaanut jenkkipätkä Blair Witch Project. Sanotaan tämä nyt tässä vaiheessa, jotta ei jää epäselväksi: Toteutustavan samankaltaisuudesta huolimatta ainoa Blair Witch Projectia ja [rec]:iä yhdistävä tekijä on niiden luokiteltavuus kauhuelokuvan tyylilajiin. Missään vaiheessa [rec]-elokuvaa katsoessa ei tullut oloa, että idea olisi kopioitu saati, että elokuva olisi velkaa Blair Witch Projectin kaltaiselle kyhäelmälle.

 

Pian alkutohinoiden jälkeen kuvausryhmä säntää palomiesten kanssa hälytyskeikalle erääseen kerrostaloon, jossa vanhan naisen kerrotaan olevan loukkaantunut. Tapahtumapaikalle saavuttuaan palomiehet ja kuvausryhmä kokevat nopeasti outoja ja kauhistuttavia asioita. Nainen, jota palomiehet tulivat pelastamaan, on täysin raivohullu ja tämä hyökkää ensimmäisen eteen sattuvan palomiehen kimppuun puraisten tätä kaulaan niin, että valtimot repeävät. Palomies tippuu verta roiskuen yläkerroksista kaiteen yli rappukäytävän aulaan ja täysimittainen paniikki on valmis alkamaan.

 

Tästä lähtien elokuvan tunnelma ajautuu kiihtyvällä vauhdilla sekasorron ja paniikin syöksykierteeseen. Kuvausryhmä yrittää epätoivoisesti taltioida kaoottisissa olosuhteissa kaiken mahdollisen, jotta ihmiset saisivat tietää, mitä talossa tapahtui. Elokuvan katsojille asiat paljastuvat samaan tahtiin kuin kuvausryhmällekin. Se on tämän elokuvan kerronnan ehdoton helmi. Ikivanha ja kliseemäinen kauhukerronnan keinohan on ihmisten perussuojeluvaistoon perustuva pelko tuntemattomasta. Kaikki tuntematon pelottaa tai vähintään jännittää aina. Oli kyse sitten työpaikkahaastattelusta, yksin pimeällä liikkumisesta tai vaikkapa lapsen ensimmäisestä koulupäivästä, ihmisiä pelottaa ja jännittää kaikki asiat tai tapahtumat, joista heillä ei ole riittävästi tietoa ja kokemusta. Lähes jokainen kauhuelokuva perustuu juuri tähän alkukantaiseen pelkoon. Mitä luultavimmin pelko on sisäänrakennettu kaikkiin maapallon eliöihin, sillä onhan se todella keskeinen osa selviytymistä; kun kokee tuntematonta uhkaa, vaistot herkistyvät ja elimistö alkaa käydä ylikierroksilla. Kauhuelokuvilla on koko sen historiansa ajan ollut tarkoituksena yksinomaan tämän pelkotilan aikaansaaminen. [rec]:ssä siinä onnistutaan lähestulkoon täydellisesti; asioita paljastuu pikku hiljaa ja katsoja ajetaan vaistojensa varaan. Yhden kameran toteutus takaa sen, että katsoja on pakotettu seuraamaan tapahtumia vain yhdestä näkökulmasta. Se lisää epätietoisuutta ja pelkoa.

 

Kerrostalon asukkaille ja kuvausryhmälle alkaa pikku hiljaa paljastua, että talossa riehuu jonkinlainen raivotauti. Taudin alkuperästä ei ole tietoa, mutta varmaa on, että talon karanteeniin suljetut ihmiset ovat äärimmäisessä hädässä kuin nurkkaan ahdettu rotta. Katsoja on samalla lailla loukussa kuin kerrostalon asukkaatkin. Taudin levitessä zombi-elokuvista tuttuun puraisu-raapaisu-tyyliin alkaa kerrostalon ahdas rappukäytävä käydä vielä ahtaammaksi ja viranomaiset talon ulkopuolella pitävät huolen siitä, että sisällä olevat asukkaat myös pysyvät sisällä ilman minkäänlaista tietoa siitä, miksi heitä siellä pidetään. Käsin kosketeltava epätietoisuus ja kamppailu elämästä ja kuolemasta on tässä elokuvassa niin voimakkaasti toteutettu, että se sai monin paikoin todella pahoja väristyksiä ja sydämen tykytyksiä aikaan.

 

Elokuvan edetessä yhä kasvavalla kiihkeydellä ja epätoivolla, on selvää, ettei siinä kamppailevilla ihmisillä ole mitään toivoa selviytyä talosta ikinä hengissä. Mitä lähemmäs raivotaudin juuria elokuvassa päästään, sen painostavammaksi tunnelma käy kunnes se lopulta päättyy lohduttomasti vailla minkäänlaista toivon kipinää.

 

Elokuvan toteutustyyli oli pääsääntöisesti todella realistista. Joissain kohdissa ehkä hieman häiritsi se, että kameramies ei tavallisen ihmisen tapaan paennut vaarallisista tilanteista vaan jäi surutta kuvaamaan. Itse en ole kuvaajana ollut ikinä missään vaarallisissa olosuhteissa kuten sota-alueilla, mutta kyllä niiden kuvaajien materiaalia katsoessa, jotka ovat kriisipesäkkeissä olleet, tulee väistämättä mieleen, että heillä täytyy olla tavallista alhaisempi itsesuojeluvaisto ja todella vankka henkinen kantti. Ehkä [rec]-elokuvassa tukeuduttiin juuri siihen perusajatukseen ja ennakkoluuloon, että toimittajat ja kuvaajat ovat korppikotkia haaskan ympärillä ja haluavat kertoa juttunsa keinoilla millä hyvänsä. Joka tapauksessa kuvaajan hieman epäuskottava henkinen kestävyys oli elokuvan ainoa miinus ja sekin todella pieni. Muutoin elokuva muodosti eheän kokonaisuuden, joka piti todella hyvin otteessaan.

 

Tekninen toteutus oli myös ensiluokkaista. Vaikka elokuva olikin kuvattu yhdellä kameralla, oli se silti tai ehkä juuri sen takia kuvallisesti todella vangitseva. Vielä kun itse kokemuksesta tietää, millaista se on juosta painavan kameran kanssa ja samalla koettaa kuvata käyttökelpoista materiaalia, tunsi todella sen kiihkeän tunnelman luissaan. Monin paikoin oli myös hienoa äänityöskentelyä. Kameran iskeytyessä kaikessa tohinassa vaikka seinään tai, kun kuvaaja kaatui, ääni rätisi ja paukkui ja välillä häiritsevää vinkumista kuuluin niin kauan, että korvia vihloi. Kaikki se sekasortoinen paniikki oli äärimmäisen todentuntuisesti toteutettu pieniä yksityiskohtia myöten. Leikkaus oli suoritettu niin kuin elokuvaa ei olisi leikattu lainkaan vaan, että katsojat katselisivat raakamateriaalia. Suurimmaksi osaksi kamera seurasi kaikkea mitä tapahtui ja leikkauksia tuli ainoastaan niissä kohdissa, joissa kamera oli laitettu pois päältä ja käynnistetty jossain toisessa tilanteessa uudestaan. Se omalta osaltaan tuki hienosti toteutuksen realistisuutta ja sai elokuvan todellakin näyttämään materiaalilta, joka on löydetty koko tapahtuman jälkeen.

 

Näyttelijät ylsivät myös vakuuttaviin suorituksiin. Jokaisen henkilön hätä oli käsin kosketeltavaa ja elokuvan tyyli antoi vapauden käyttää henkilöiden menneisyyttä taustoittavia haastatteluosuuksia. Niillä saatiin hieman tavanomaista kauhuelokuvaa paremmin katsoja samaistumaan roolihahmoihin. Oli myös ilo huomata, että kameramiestä esittänyt kuvaaja ei missään vaiheessa kuvannut itseään ja lausunut mitään typerää viestiä vanhemmilleen tai vaimolleen vaan pitäytyi koko elokuvan ajan tiukasti TV-kuvaajan roolissa. Velasco teki myös vakuuttavaa työtä toimittajan roolissa. Välillä hänen hahmonsa vahva itsetunton ja vakaa ammattitaito menivät täysin säpäleiksi ja siinä Velasco oli onnistunut loistavasti. Kaiken kaikkiaan näyttelijöistä aisti todellisen pakokauhun ja valtavan pelon.

 

[rec] on ehdottomasti 2000-luvun vaikuttavimpia kauhuelokuvia, jollaisia Amerikan maalta on aivan turha odottaa. Ja onhan se nyt jo moneen kertaan nähty, etteivät jenkit ole enää vuosikausiin kyenneet tuottamaan yhtään kunnon kauhuelokuvaa. Siinä missä amerikkalaiset suoltavat lapsellisia ja MTV-kermalla kuorrutettuja muka-sokeeraavia leffoja niin eurooppalaiset tuottavat kauhuelokuvia, jotka näyttävät siltä kuin niitä toteuttaisivat ryhmä mielisairaalasta karanneita sekopäitä, joilla vain sattuu olemaan järkähtämätön tyylitaju ja vankka tekninen osaaminen.

 

Jenkit ovat aina olleet hyviä ryöstämään ja kopioimaan muiden aiheita. Saksalaisilta pöllittiin 1920-30-luvuilla vahva valojen ja varjojen käyttö ja 50-luvulla japanilaisten tieteisaiheet Godzillaa myöten anastettiin jenkkien omiin elokuviin. Kun amerikkalaiset tekevät oman version kauhuelokuvasta, se on lähes poikkeuksetta mitäänsanomattomampi kuin alkuperäinen, mutta kun brittiläinen Hammer-yhtiö ehosti 50-luvulla kaikki amerikkalaisten 30-luvun valjut ja ponnettomat kauhuklassikot, Dracula ja Frankensteinin hirviö etunenässä, oli lopputulos aivan ennennäkemättömän. Huvittavaa on myös, että näissä jenkkien kauhuklassikoissa on molemmissa pääosissa eurooppalaiset näyttelijät, unkarilainen Bela Lugosi ja brittiläinen Boris Karloff. 1960-luvulle tultaessa jenkit räpelsivät vielä naivien sci-fi-kauhuleffojen parissa, kun aikaansa edellä ollut brittiläinen Michael Powell toi kauhukuvastoon psykopaatin tappajan Peeping Tom -elokuvallaan. Kuvaavaa on myös se, että elokuva vaipui tai vaivutettiin sensuurin ja kriitikoiden käsissä unholaan ja vasta myöhemmin samana vuonna ensi-iltansa saanut amerikkalasituotantoinen Hitchcock-klassikko Psyko löi läpi ajatuksen murhaajasta, joka voi olla kuka tahansa naapurin poika. 1970-luvulla, kun jenkit vasta opettelivat kunnon gore-elokuvien tekoa, olivat italialaiset syöttäneet kannibaaleille ja zombeille jo ties kuinka monta näyttelijäparkaa ja saapasmaan sekopäiden käsissä syntyi myös tyylipuhtaimmat sarjamurhaajaelokuvat. 

 

[rec]-elokuvankin loistavasta ideasta kielii jo tutuksi tulleella kaavalla se, että kyseisestä elokuvasta valmistui tänä vuonna amerikkalainen versio. No niin kauan, kun jenkeillä ei ole yksinoikeutta kauhuelokuvien tekoon ja eivätkä heidän lonkeronsa nappaa kaikkia eurooppalaisia ohjaajia dollarin kuvat silmissä heidän hyvin rasvattuihin, mutta samalla todella ideaköyhiin rattaisiinsa niin kaikki on hyvin. Ihmiset saavat jatkossakin nauttia [rec]-elokuvan kaltaisista vaikuttavista teoksista.

 

-VJS